Teet ohjelmistostasi kolme versiota kahden vuoden aikana. Ensimmäisestä versiosta puuttuu mahdollisuus tilata, toisesta versiosta puuttuu mahdollisuus muuttaa tehtyä tilausta. Vasta kolmannen version kohdalla saat rahaa sisään, eikä asiakaspalvelusi ruuhkaudu. Silti ensimmäinen versio sisälsi makean kilkkeen, jolla asiakkaasi voi seurata kenelle hän soittaa eniten.

ROI:n perusteella tehty priorisointi olisi pakottanut projektitiimin sisällyttämään tilaustoiminnot jo ensimmäiseen versioon, jolloin olisit saanut tilauksia täydellä automatiikalla vuoden verran enemmän. Laske huviksesi, mitä se tarkoittaa euroissa.

Arkisesti 80/20 sääntönä tunnettu Pareton periaate pätee ohjelmistokehityksessäkin. 20% ominaisuuksista tuottaa 80% hyödyistä. Tilanne on monesti vielä karumpi. Jo vuonna 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan 45% ohjelmistojen ominaisuuksista on sellaisia, joita ei koskaan käytetä.

Jätä vähemmän tärkeät ominaisuudet viimeiseksi. Silloin tiedät, että saat ohjelmistosta toimivan ja tuottavan version hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoita. Voit jopa päättää, ettei kaikkia suunniteltuja ominaisuuksia sittenkään toteuteta.

Johtajana tehtäväsi on innostaa, auttaa asettamaan korkeita tavoitteita ja tukea tavoitteiden saavuttamisessa.

Varmistelu ja oman selustan turvaaminen syövät tolkuttoman suuren osan johdon ja työntekijöiden työpanoksesta. Ei töissä saa mokata, eihän?

Lopeta varmistelu ja anna työntekijöidesi epäonnistua. Anna heidän tehdä virheitä. Se on ainoa tapa varmistaa, että työntekijäsi voivat onnistua!

Älä vaadi selityksiä, vaan tarjoa turvaverkko. Työntekijäsi saavat keskittyä tuottaviin töihin ja uuden luomiseen. Heidän ei tarvitse käyttää energiaa oman selustansa turvaamiseen. He oppivat, ettei selittely auta.

Kaikki uusi sisältää aina riskin. Välillä riskit realisoituvat, eikä sille voi mitään. Kunnon kömmähdykset kuuluvat asiaan ja ne pitää hyväksyä.

Anna-Maijan projekti räjähti käsiin. Teetkö hänestä varoittavan esimerkin vai kiitätkö hyvästä työstä ja autat seuraavan projektin käyntiin?

Suurin osa ihmisistä haluaa kehittää omaa työtään ja tehdä asiat paremmin. Aina kaikki ei suju kuten FST5-kanavalla, joten virheliikkeiden salliminen on ainoa keino mahdollistaa työntekijöistä itsestään lähtevä muutos kohti parempaa.

Jakkupukutätien armeija katselmoi 7,5 tuuman dokumenttipinoa. Alisteiset konjunktiot ja rinnasteiset lauseet laitetaan järjestykseen. Kuullostaako tutulta? Määrittelyn voi tehdä paremmin, helpommin ja nopeammin. Katso video, kuulet miten!

Kun hän repi listan irti, hän huomasi, että koko lattia oli vajonnut lähes sentin seinään nähden.

Seuraavaksi selvisi, että talon alla oli kasapäin rakennusjätettä, joka painui vähitellen kasaan. Koko koti oli valumassa alamäkeen.

Pian valkeni myös se, miksi salaojaputket eivät oikein vetäneet. Ne olivat täynnä ammattitunareiden (joita myös rakennusalan ammattilaisiksi kutsutaan) lempiainetta, eli polyuretaanivaahtoa.

Tämä oli  vasta alkua. Suomalainen  laatutyö osoittautui taas kerran myytiksi. Mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Onneton kiinteistönomistaja totesi vain, että taas kerran aluksi viattomalta näyttänyt ongelma osoittautui paljon mutkikkaammaksi kuin kukaan olisi uskonut.

Ei remontin käänteitä olisi kukaan pystynyt arvaamaan tai suunnittelemaan etukäteen. Oli vain edettävä ja arvioitava tilannetta päivä kerrallaan.

Kaikki ohjelmistoprojekteihin osallistuneet tuntevat tämän ilmiön paremmin kuin hyvin.

Aluksi piti tehdä vain yksinkertainen asiakasrekisteri. Mutta pian huomattiin, että arki onkin yllättävän mutkikas.

• Kysymys: Miten sama ostaja voi muka olla firmamme huonoin ja paras asiakas?
• Vastaus: No kun hän saattaa olla olla yhden osastomme huippuasiakas. Mutta toinen osastomme ei edes tunne häntä.
• Kysymys: Mikä on sitten sellaisen asiakkaamme luokitus? Onko hän A-, B- vai C-asiakas?
• Vastaus: Öö, äää, no tota noin niinku…

Pienikin raaputus paljastaa heti pinnan alta lukemattomia kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole helppoja vastauksia olemassakaan. Kaupan päälle kertyy aina myös nippu teknisiä yllätyksiä.

Siitä huolimatta johtajilla on pokkaa vaatia tarkkoja tuote- tai palvelukehityksen suunnitelmia, aikataulutusta  ja budjetteja etukäteen.

Kun tuotekehityspäälliköllä ei ole kristallipalloa, tivaa hän poloiselta koodarilta, paljonko projektiin palaa aikaa. Aloittelija saattaa sellaiseen kysymykseen vastatakin jotain hätäpäissään.

Konkarit sen sijaan kieltäytyvät arvailemasta. He tietävät, ettei kukaan voi ennustaa, millaisiin ongelmiin pitkä hanke tulee törmäämään.

Lopulta joku ravistaa hihasta jotain ja kertoo sen johtajalle. Tämä saa, mitä tilaa: arvauksia, jotka eivät perustu mihinkään. Tämänhän toki johtajakin ennalta tiesi.

Onko sitten ihme, että perinteinen projektyö kaatuu omaan mahdottomuuteensa ?

Esimerkiksi uusin suomalainen ydinvoimala on nyt ylittänyt rakennusaikataulunsa vähintään kahdella vuodella. Kukaan ei enää tiedä, milloin sähköä alkaa syntyä. Kuitenkin on aivan selvää, että senkin hankkeen suunnittelivat alansa huippuammattilaiset.

En tarkoita sanoa, että suunnitteleminen olisi kokonaan turhaa. Myös vajoavan talon korjaajat suunnittelivat jokaisen työvaiheensa etukäteen. Mutta yhtään sen kauemmaksi kukaan ei yrittänytkään nähdä. Ei siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Arki on yllättävän mutkikas otus. Ennustaminen tiedetään mahdottomaksi. Perustatko silti tärkeitä bisnespäätöksiä pelkkien arvausten varaan?

Mutta oletetaan hetki, että Turkuun ei olisi vieläkään saatu aikaan moottoritietä. Tai tilanne olisi monien mielestä vieläkin parempi: sinne ei olisi Helsingistä tietä lainkaan!

Erään nimeltä mainitsemattoman Ilkka Kanervan seuraavat syntymäpäivät lähestyvät. Hehtolitra megakalliisiin bileisiin tottunutta Helsingin kermaa haluaa ehdottomasti reissata Turkuun taas tammikuussa. Aikaa on enää 10 kuukautta.

Oletetaan edelleen, että Tiehallinnon leivissä on kaksi huippuinsinööriä. Ensimmäinen on nimeltään Pentti Pedantti ja toinen on Keijo Ketterä.

Miekkosten pomo, Ilkka Isoherra pyytää molemmilta suunnitelmaa. Miten saataisiin tehdyksi mahdollisimman nopeasti 8-kaistainen moottoritie Helsingistä Turkuun “vähä tota niinku Pohjois-Korean malliin”.

Miehet painuvat piirustuslautojensa ääreen (viraston ensimmäiset tietokoneet on tilattu kahdeksankymmentäluvun puolivälissä, mutta ne odottavat määrärahoja lisäbudjetista).

Pian on suunnitelmien esittelytilaisuus. Ilkka Isoherra odottaa tyyriin näköisenä. Pentti Pedantti aloittaa:

- Tuli tässä vähän ongelmia. Vaikka komentaisimme työmaalle kaikki Suomen työttömät – mikä olisi vain hyväksi niille hipeille ja laiskurilintsareille – kahdeksan kaistaa ehti valmistua vasta Lohjalle saakka. Se tarkoittaa sellaista 40 kilometriä kerrottuna kahdeksalla kaistalla, eli yhteensä 320 kilometriä tietä. Mutta ehkä ne pippalot voisikin järjestää siellä Lohjalla?

- No ei perkele, karjaisi pääylijohtaja Isoherra. – Olen luvannut kaimalleni, että moottoritie on kunnossa tammikuussa! Ole hiljaa ja häpeä. Seuraava!

Keijo Ketterä astui itsevarman näköisenä estradille.

- Homma onnistuu kyllä. Tosin tässä täytyi hiukan innovoida. Keksin uudenlaisen ratkaisun, jota kutsun ekokevytmoottoritieksi. Se poikkeaa tavanomaisesta sikäli, että siinä on vain kaksi kaistaa!

Ilkka Isoherra näytti ällistyneeltä.

- Häh, minähän sanoin, että tarvitaan kahdeksan kaistaa. Onko kuulossa vikaa vai mikä mättää?!

- No niin, tässä on nyt vain sellainen ong…eikun haaste, että pystymme tekemään vain sen 320 kilsaa kaistaa vuodessa. Pentti on ihan oikeassa. Jos se levitetään kahdeksaksi rinnakkaiseksi, pääsemme vain Lohjalle, vaikka mikä olisi. Jos tyydymme ekokevytratkaisuun, tietä tulee juuri sopivasti 160 kilometriä suuntaansa. Seurueenne pääsee tammikuussa tuliterää baanaa Turkuun, puhumattakaan kotimatkasta takaisin Helsinkiin!

- Ei käy, haluan maailman leveimmän Helsinki-Turku-moottoritien nyt heti jumalauta, Isoherra meuhkasi. – Eikö se onnistu, jos otetaan kaiket talvet lonkkaa vetävät maanviljelijät, vangit ja vielä armeijakin hätätöihin?!

- No ei se auta, kun ne sitten pyörivät toistensa jaloissa kaikki. Molempia ei voi nyt saada, Keijo Ketterä tykitti uhkarohkeasti takaisin. - Onko tärkeämpää päästä perille vaikka millaista kinttupolkua pitkin? Vai että tie on mahdottoman leveä heti alusta asti? Eikö olisi oikeastaan aika hienoa, että voisimme luvata Kaneravalle synttärilahjaksi aina vain leveämmän moottoritien vaikka joka vuosi seuraavan kahdeksan vuoden ajan?

Pääylijohtaja Isoherra joutui lopulta taipumaan tosiasioiden edessä. Tärkeintä olisi päästä limusiinin kyydissä Helsingistä Turkuun. Jos pirssin lasit ovat riittävän tummat, eihän siellä takapenkillä konjakkia litkiessä edes näe kaistojen todellista lukumäärää.

Jo kuukauden päästä toimiva tuote on lähes aina parempi kuin täydellinen tuote vuoden kuluttua.